"Lapsilähtöisyydestä on tullut fundamentalismia, jossa taivaspaikan menettää, jos käyttää kaupan purkkiruokia, kertakäyttövaippoja tai jättää vauvan hoitoon."Jutussa verrattiin keskenään Suomea ja Ranskaa, joiden kasvatuskulttuureita pidettiin kovin erilaisina. Ranskassa kuulemma äitiysloma kestää neljä kuukautta, minkä jälkeen lapset viedään hoitoon. Ajatellaan, että vauva kaipaa sosiaalisia virikkeitä. Ja parisuhdetta pidetään kenties lapsia tärkeämpänä.
Mieleeni muistui kaksi vuotta vanha psykoanalyyttisesta feminististä Elisabeth Badinterista kertova iso juttu sunnuntai-Hesarista, joka pitikin sitten kaivella aarrearkusta esille ja lukea nyt äiti-ihmisenä aivan uusin silmin. Badinter-jutun on niin ikään kirjoittanut Heli Suominen, ja sen nimi on "Irti äitikultista". Siitä taas tällainen poiminta:
"Ekologisen äitiyden ihannointi on mennyt liian pitkälle, sanoo ranskalaisfilosofi Elisabeth Badinter. Kestovaipat, perhepeti ja imetys lisäävät epätasa-arvoa."Harmaahiuksisesta Badinterista on jutussa kaunis kuva, jossa hän polttelee savuketta. Hänen mukaansa vauvoista on tullut miehisen sorron välineitä, kun äidit pyhittävät koko elämänsä lasten hoitoon ja jäävät kotiin. Kuulemma Ranskassa monet eivät halua imettää siksi, että rinta kuuluu miehelle, ei vauvalle. Badinterin mukaan myönteinen tasa-arvokehitys on tyssännyt siihen, miten sukupuolieroja korostava feminismi (johon viittasin puhuessani viimeksi gender-kysymyksistä) on hajauttanut naisliikettä ja jälleen hidastastanut isien osallistumista perhe-elämään.
(Juttuihin pääsee käsiksi Hesarin arkiston kautta, mutta jos ei ole tilaaja, se maksaa vähäsen. Voin yrittää avittaa kiinnostuneita saamaan jutut käsiinsä kuitenkin tekijänoikeusseikkoja kunnioittaen.)
Interesting! Nämä tiivistelmäni tuskin tekevät oikeutta juttujen kokonaisuudelle. Mutta on aivan hirvittävän virkistävää lukea jotain näin erilaista. Niin kuin iäti viisas Saikki jossain naistenlehdessä viime vuonna sanoi, paras kasvatus syntyy jännitteessä; ja samaan tapaan tuntuu, että ajatukset elävät parhaiten jännitteissä. Hesari on taas tehnyt hyvää työtä.
Kahta asiaa jäin kai eniten miettimään. Suurin asia minusta on se, että missä hemmetissä näissä keskusteluissa oikein ovat ISÄT??? Nytkin pari viikkoa Facebookissa on kiertänyt se Keltikangas-Järvisen haastattelu, jossa käsitellään lasten päiväkotiin menemistä. Ja siinäkin vaihtoehto on se, että äiti jää kotiin. Ja sitten puhutaan siitä, miten äidit kokevat syyllisyyttä. Mutta eivätkös kysymyksessä ole koko perheen tilanne ja yhteiset ratkaisut? Miten kummassa se koko hoitokuvio samoin kuin koko perhettä koskevat päätökset voivat näissä keskusteluissa aina olla äidin vastuulla? Koko peruslähtökohta näyttäytyy minulle vääristyneenä.
Sitten toiseksi mietin tuota ajatusta siitä, että äidin omistautuminen lapselle on parisuhteesta pois. No härreguud, aivan sama kysymys kuin äsken: missä on isä?? Eikö se isä halua omistautua lapselleen? Etenkin tämänpäiväisestä jutusta syntyi mielikuva, niin kuin nainen sijaitsisi lapsen ja miehen välissä sen sijaan, että heistä kaikista muodostuisi yhtenäinen yksikkö. Niin kuin se aika, jonka nainen on lapsen kanssa, olisi automaattisesti pois miehen kanssa vietetystä ajasta. Voidaanhan sitä olla yhdessäkin! Minusta se ei ole vähemmän romanttista. Ennemminkin on entistäkin romanttisempaa nähdä puolisossaan aivan uusia puolia, kun hän on vanhempi.
En pääse yli siitä, miten ihana ajatus viime kesänä vanhoillislestadiolaisten suviseuroissa esitettiin: että kun heiltä kysytään, miten rakkautta voi riittää jaettavaksi kaikille lapsille, he vastaavat, ettei sitä rakkautta jaeta vaan kerrotaan.
Ja palauttaahan tämä keskustelu myös kysymykseen siitä, että mitä feminismillä pohjimmiltaan haetaan. (Tähän tosin voi sanoa niin kuin Phoebe Frendeissä: "Yours is a question with many possible answers.") Mutta että onko juuri naisten töissäkäynti se ideaali? Vai miesten kotona oleminen? Ovatko töissä käyminen ja kunnianhimon toteuttaminen ainoa tapa toimia feministisesti? Onko feminismi sitä, että on mahdollisuus valita? Onko se valinta missään määrin vapaa? Sitä tietenkin omakohtaisesti eniten toivoisi, että pystyisi elämään Hyvää Elämää.
Ja feminismihän on itsetuhoinen liike - sen tavoite (minun nähdäkseni) on, ettei sitä enää tarvittaisi. Että sukupuoli ei enää vaikuttaisi siihen, mikä on kenellekin elämässä mahdollista ja miten asioita tulkitaan ja mitä kukainenkin tekee. Monesti esimerkiksi vaaleissa toivoisin, ettei tarvitsisi ajatella erityisesti äänestävänsä naista. Niinhän se olisi, jos oikeasti olisi tasa-arvoista. Mutta kun ei sellaista tasa-arvoa vielä ole, niin on vain koetettava tehdä töitä yhdenvertaisuuden puolesta edelleen.
Jokainen pienikin teko tuottaa ja muuttaa maailmaa, uskon. Siksikin minusta on aivan äärimmäisen ihanaa, että meidän Big Daddy saa tilaisuuden hoitaa typykkää kevään ja kesän yli. Se on varmasti hyvin arvokasta niin isälle kuin tyttärelle. Personal is political. (Olenkohan jämähtänyt jonnekin 1980-luvulle näissä nasiasiamietteissäni; pitäisi varmaan mennä jonnekin kurssille päivittämään ymmärrystäni.)
Badinterilla on muuten kuulemma kolme lasta. Hänen lausahduksensa oli minusta lohdullinen:
"Mutta on hirveän vaikeaa olla riittävän hyvä äiti. Jos joskus kokee tekevänsä jotain oikein, huomaa myöhemmin olleensa väärässä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti