Kakka investigations

Meillä oli rauhallinen aamu. Vauva oli virkku, äiti järkyttävän väsynyt (mitäs kirjoittelee yöllä blogiinsa). Sain imetettyä meille yhdet jatkotorkahdukset, ennen kuin päivä käynnistyi. BD oli tänäänkin kauan kaukana töissä, joten meillä oli suunniteltuna ihanaa ohjelmaa jaksamisen maksimoimiseksi. Aamukahvia juodessani nenääni kuitenkin kantautui lattialla kellivältä vauvalta merkitsevä tuoksahdus, ja siirryimme vaipanvaihtoon. Havainnot olivat edellisten kaltaisia, ja kyllä vain tämä kiinteän ruokailun aloittelu tekee observoinneista äärimmäisen jännittäviä. Enpä olisi ikinä osannut aavistaa nykyisiä mielenkiinnonkohteitani vuosi sitten, enkä etenkään kaksi vuotta sitten. Sormiruokailusta sanotaan, että vauvan suolisto oppii kunnolla hyödyntämään uusia ruokalajeja vasta totuttautumisjakson jälkeen (sama varmaankin myös soseissa, mutta niiden läpikulkua voi olla vaikeampi havaita), joskin ruoan sulamista pitäisi edistää sen, että suussa tovin pyörivään ja pureskeltavaan ruokaan sekoittuu sylkeä. 

Ennen liikkeelle lähtöä söin itse sämpylän ja Vauva istui syöttötuolissa maissinaksuja mutustellen:

Päämäärä selvä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, että Vauva istui kotona kaksin ollessamme itsenäisesti. Se katsoi minusta välillä mallia syömiseensä. Tuntui hyvin juhlavalta, että istuimme yhdessä pöydän ääressä ja söimme. Iso lapsi jo. (Ja kauhea ikävä näistä päivistä luopumisesta iski.)

Päätimme mennä jokivartta pitkin kävellen kyläilemään ihanaan perheeseen, jossa Vauva sai lapsiseuraa. Pojat E & I ottivat Vauvan huomaansa ja esittelivät lelujaan ja kirjojaan. Erityisesti Piippolan vaaria soittava vihreä traktori sekä lohikäärmekilpi tekivät Vauvaan vaikutuksen. Vauva pääsi I:n syöttötuoliin nautiskelemaan naksujaan, kun äiti söi makoisaa vuohenjuustolasagnea. On hassua seurata, miten Vauva reagoi selvästi eri tavoin muihin lapsiin kuin aikuisiin. Kovin se näytti olevan mielissään, ja poikien esimerkki herätti suunnatonta uteliaisuutta. Olipa se piristävä vierailu. Oli paljon puhuttavaa.

Siirryimme sitten kantoliinaillen joen toiselle puolelle Hemmo-serkkua tapaamaan. Vauva torkahti Erkkolan sillan kohdalla mutta havahtui perillä hereille. Lapset näyttivät tunnistavan toisensa, ja oli ihana olla meidän idoli-serkun seurassa. BD:kin saapui suoraan työreissulta sinne. Vauva alkoi sitten (äänekkäästi) ilmaista, että olisi aika päästä nukkumaan. Koska meillä ei ollut autoa, päätimme kokeilla kotimatkaa liinassa, sillä viime viikon matkantekopömelit olivat liian tuoreessa muistissa. Ilta oli keväinen ja lämpötila hyvin plussan puolella, ja liinassa kulkeminen onnistui hyvin! Patosillan kohdalla minusta alkoi tuntua, etten mielellään jaksaisi kovin paljon enempää (lisäpaino tuntuu jaloissa erityisesti, kun taas harteissa ja selässä paino ei oikeastikaan tunnu!), mutta kotiin pääsimme hyvin. Vauva heräsi hississä ja katseli tarkasti vaihtuvia numeroita hissin ovessa.

Pömelit koittivatkin sitten nukkumaan mennessä. Vauva kieltäytyi raivoten imetystainnutuksesta ja vaati liikkeelle pääsyä moneen kertaan. BD oli viimeisten kahden vuorokauden aikana ollut töissä 31 h (17 + 14), ja hän taisi nukahtaa nukutusyritysten aikana useampaan kertaan. Hartaan parkumisen jälkeen Vauva lopulta rauhottui.

Huomenna on viimeinen äitiysvapaapäiväni. Uskomatonta, miten näin ainutkertainen talvi on nyt eletty. Jonkinlainen keski-ikäistymiskriisi selvästi koputtelee nurkan takaa, eikä nopeaa nopeampi ajan meno (tidens framfart) sitä helpota. Mutta päivä vain ja hetki kerrallansa, ja on kyllä tosi mukava päästä mieluisien työkavereitten kanssa tekemään mielenkiintoista työtä. Työhuonekin on kuulemma sitten sama kuin ennen, mikä tieto olisi varmaan tehnyt syksyn lähtemisestä hieman vähemmän nostalgista (huuli väpättäen suljin sen oven).

Olin ehtinyt toivoa kerrankin ehtiväni ajoissa nukkumaan, mutta nukkumaanmenopömelit venyttivät jälleen aikataulua. Nyt kuitenkin lähden kellahtamaan sänkyyn yhden kuorsaavan ja yhden tuhisevan perheenjäsenen viereen!