Töihinpaluutunteilua ja lusikkatreenejä

Huomasin melko myöhään tänään, että kaikki vaatteeni ovat puklussa, pissassa ja maissinaksumössössä. Sainkin urakoida pesukoneen kanssa huomista töihin paluuta varten. Toisaalta en olisi voinut tehdä sitä aiemminkaan, sillä vaatteet sotkeutuvat aina välittömästi pukeutumisen jälkeen. En oikein tiedä, miltä minusta tuntuu mennä töihin nyt, kun Vauva ensi viikonloppuna saavuttaa puolen vuoden iän.

Minulla on epäilys, että töissä oleminen on helpompaa kuin kotona oleminen. En vain ole yhtään kätevä emäntä, vaan kaikki kotona tehtävä tuntuu aina hirveältä ponnistelulta. Ja kun siihen lisätään jatkuvaa (pystyasennossa ja liikkeellä toteutuvaa) huomiota vaativa Vauva, kyllä meikäläisellä on hiki valunut. Työmäärä tuntuu omalla tavallaan varsin kohtuulliselta nyt, kun sitä on periaatteessa vain se noin 40 tuntia viikossa - viimeiset vuodet olen vääntänyt samanaikaisesti niin montaa projektia ja eri työtehtävää ja kärsinyt lisäksi gradustressistä, että normaali kellokortilla kontrolloitava työaika taukoineen ja työterveyshuoltoineen on varsin jees. On minulla tosin nytkin normityön päälle muutama opetussessio. Mutta huomenna olen ensimmäistä kertaa oikeasti kelpoinen siihen työhön, mitä teen. Sekin herättää monenlaisia tunteita. Työkaverini ovat myös ystäviäni, ja sen puoleen on ihana mennä töihin. Työn sisältö käsittää pitkästi omien intohimojeni työstämistä, joskin myös byrokratia ja hallinnointi tulevat viemään aikaa. Huomenna periaatteessa alkavat myös jatko-opintoni ja sitä myöten väitöskirjan teko. Se kaikki on minulle hirvittävän rakasta.

Jännittävää tuleekin olemaan tasapainoilu kaiken tämän minulle rakkaan välillä. On melkoisen pakahduttavaa nähdä, miten onnellisia BD ja Vauva ovat yhdessä. Pelkään hieman ulkopuolista oloa. Eniten pelkään, että ikävöin Vauvaa aivan kuolettavasti. Yli vuoden ajan Vauva on ollut kiinteä osa minua, ensin mahassa, sitten koko ajan imetettävänä ja osana koko elämää. Tauot ovat olleet enimmilläänkin muutaman tunnin mittaisia eikä niitä loppujen lopuksi ole ollut usein. 40 tuntia viikossa onkin valtavan paljon! Olen miettinyt, että monella tapaa minä liityn melkein kaikkeen, mitä Vauva tietää. Se tekee oman olon varsin tärkeäksi. Mutta nyt sitten Vauva alkaa kokea kaikkea, missä minä en olekaan mukana. Ja se tulee oppimaan paljon sellaista, mitä en heti ole näkemässä. 

Epätodelliselta tuntuu koko tämä aika synnytyksen jälkeen. Siihen saakka asiat olivat käsitettävissä jollain tapaa ja tajusin, mitä tapahtuu. Mutta Vauvan syntymän jälkeen kaikki on muuttunut ilman, että sitä todella voisi ymmärtää. Ja nyt on mennyt jo puoli vuotta näin! Ties millainen määrä pieniksi jääneitä vaatteita on jo pakattu pois (Ikean-reissulta ostimme uudet, isommat unipussitkin - niissä tuo kasvu jotenkin erityisesti konkretisoituu). Ja Vauvasta on kasvanut pieni ihminen tänä aikana. Hänen tarkka katseensa havaitsee ympäristöstä jo ties mitä, ja hän näyttää ymmärtävän jo yhtä jos toista. Ja oppiminen on käsittämättömän nopeaa, sillä jo yhdestä kerrasta Vauva näköjään tietää, mistä esimerkiksi lusikalla syömisessä on kyse. 

Ihan vasta pakkasin työhuonettani (siinäpä olikin hommaa) ja koin nostalgiaa äitiysvapaalle siirtymisestä. Nyt on mennyt miltei seitsemän kuukautta siitä, ja palaan takaisin. 

Vaikka olo on hirveän haikea, minusta silti tuntuu, että tämä ratkaisu on meille oikea. Olen äärettömän onnellinen BD:n puolesta, että hän pääsee toisaalta pienelle tauolle työelämästä ja toisaalta kokemaan tämän intensiivisen Vauva-arjen. Jos hän ei jäisi kotiin, hän ei koskaan ehkä kokisi sitä, mistä nyt haikeana itse luovun. 

No, tämä tunteiluni ei varmasti kiinnosta ketään. Sen sijaan varmasti kaikki ovat aivan hykerryksissään siitä tiedosta, että eilen Vauva söi kaurapuuroa ensimmäisen kerran!! Ja vaikka meidän makuumme tuo ensipuuromössö ei juuri maistunut miltään, Vauva oli aivan innoissaan! Olimme pohtineet sormiruokailun hengessä, että miten puuroa tarjoaisimme. Terveellä järjellä sitten päätimme, että koska puuroa syödään lusikalla, niin syödään sitä sitten lusikalla. 

Ensin mätimme puuroa vähäsen ruokailualustalle niin, että Vauva pääsi sitä kokeilemaan ja tunnustelemaan. Sitten annoin sen maistaa puuroa kädestäni, ja pienten ilmeilyjen jälkeen se söi sitä aivan mielissään. Puuro oli liian vetelää, jotta sen vieminen suuhun suoraan käsin olisi oikein onnistunut, joten otimme puuroa lusikkaan ja annoimme lusikan Vauvalle. Ja voi jumpe että se taas oli taitava!! Se vei lusikan suuhunsa välillä kaksin käsin, välillä yhdellä kädellä, kuten kuvassa näkyy: 

Elämän ensimmäinen kerta kaurapuuron ääressä ja lusikka kädessä.

Olimme taas aivan haltioissamme. Puuron leviäminen joka puolelle ei haitannut yhtään, kun näki, miten kympillä Vauva tilanteesta nautti. Välillä täytimme lusikan itse, ja kun toimme sen Vauvan silmien eteen, hän itse kurottautui lusikasta syömään. Joka kerta Vauva näki, mitä ja paljonko lusikassa on. Näytti myös siltä, ettei Vauva suoriltaan imenyt puuroa nieluunsa, vaan otti sen ensin suuhunsa, maisteli ja maiskutteli ja sitten nieli. Vauva söi käytännössä koko desilitrallisen puuroa.

Tänään BD valmisti meille perunamuusia ja lohta, joten Vauva pääsi jälleen kokeilemaan lusikan käyttöä. Se näytti tunnistavan tilanteen heti. Etenimme samaan tapaan  kuin eilen, joskin tänään Vauvaa huvitti leikkiminen syömisen lisäksi.  Kerran jätimme täytetyn lusikan ruokailualustalle, ja Vauva tarttui siihen ja vei sen suuhunsa!! Aivan käsittämätöntä!! Emme hämmästykseltämme meinanneet BD:n kanssa voida syödä omia annoksiamme. Tässä Vauva nauttii perunamuusia:

Vauva doesn't share food!! (Interteksti Joeyin ruokailutottumuksiin.)
Olenkohan oikeakätinen, hmm.

Nyt on syytä lähteä koettamaan nukahtamista, jotta jaksan töihin huomenna. Suunnitelmissa on, että Vauva ja BD tulevat imetykselle puolenpäivän nurkilla. Jännittävää!

PS. Vauva on alkanut nostella takamustaan pyöriessään mahallaan lattialla. Tätä on jatkunut vajaan viikon ajan. Pyöriminen ympäriinsä on yltynyt, ja Vauva saattaa hetkessä (ja silmän välttäessä) pyöriä metrin verran eri suuntaan.