Dramaattinen kiintymyssuhdevuodatus

Eilen illalla nautittiin tarmokkaan BD:n aloitteesta sormiruoka-annoksia. Se tarkoittaa, että vaikka oma ykkösinhokkini maailman vastenmielisten ruoka-ainesten joukossa on parsakaali, mutustelen sitä onnellisen näköisenä äänekkäästi Vauvalle malliksi. Enpä ollut koskaan Banduraa opiskellessa tai opettaessa tajunnut, miten merkittävä ilmiö mallioppiminen mahtaa olla. 

Menu: parsakaalia, porkkanaa, kukkakaalia, maissinaksuja.
Hihallinen asu: Ikea, Haaparanta (made in Vietnam).
Intoilija-äitin kehuskeluhuomio: katsokaa nyt noita otteita!!!

Puolen vuoden rajapyykki lähestyy Vauvan elämässä, mikä tarkoittaa, että voimme pikkuhiljaa hieman alkaa vakavoitua tämän sormiruokailun suhteen. Vauva on kyllä ollut innokas syöjä odotuksiimme nähden. Se nieli taas ties kuinka monta parsakaalin kukintoa. Eilen päivällä se halusi välttämättä myös maistella leipääni, ja suolauhkista huolimatta annoin sen mutustaa suussaan paria haukkausta. Ne se kuitenkin sylki ulos pienen hämmästelyn jälkeen. Viljat olisivat menun seuraava askel, joidenkin vinkkien mukaan aakkosjärjestyksessä: kaura, ohra, ruis, vehnä kai. Meidän pitäisi suunnitella jonkinlaista puuropolitiikkaa. Leivommeko siis kaurapuurosta uunileipäsiä, joita Vauva voi ohjata omin sormin suuhun, vai totuttelemmeko lusikalla syötävään puuroon? Lusikallahan puuroa syödään.

Tänään mamma jatkoi itsensä somistamista työkuntoon ja kävi kampaajalla. Ihmeellisen tumma tästä tukasta tuli siihen nähden, että vaaleasta oli puhetta, mutta enpähän puhukaan kampaajaa. Syytän imetystä siitä, että olen viimeisen kuukauden ajan kaljuuntunut tiuhempaan tahtiin kuin BD, ja puoli vuotta omaa hiirenharmaata väriä kasvanut puoleen vanhasta ohentunut ankea rättilettini ei olisi enää paljon surkeammalta voinut tuntua. Joten kyllä vain leikkaus, väri ja raidat kohensivat fiilistä. Kävin myös täydentämässä imetysteevarastoa Weleda-imetysteellä, joka on minusta ollut tehokkaampaa kuin Earth Mama Angel Baby.

Suurinta kampaajareissussani (laskun lisäksi) oli se, että Vauva vietti ensi kertaa yli kahteen kuukauteen kolme kokonaista tuntia ilman minua tai isäänsä ja oli koko tuon ajan mitä parhaimmalla tuulella Kaija-isotätin huomassa. Nyt ehkä voimme BD:n kanssa haaveilla myös elokuvissa käymisestä jonain viikonloppuna (Judi Dench näyttelee kampaajalla lukemani naistenlehden mukaan The best exotic marigold hotel -leffassa, jonka ehkä kuitenkin valitsisin Tarja Halosta käsittelevän dokumentin sijaan yksinkertaisesti siksi, että köpöisissä aivoissani elokuva = viihde ja viihde = kepeä hyväntuulisuus; vrt. dokumentti = stressi Halosen yrittäjäkommenteista, jotka Suomen Kuvalehden pääkirjoituksen mukaan olivat törkeän loukkaavia??). 

Kun tulin kotiin, koetin imetystainnuttaa Vauvaa päiväunille lueskellen samalla aiemmin mainitsemaani Keltikangas-Järvistä (2012). Vauvan täytyi tietää, että luen juuri Separaatio-lukua, ja aavistaa tuleva kohtalonsa, koska se hyökkäsi kirjan kimppuun:

Zoomaamalla näkyy Separaatio-luku!

Olen melkoisen kriittinen koko psykologiatiedettä kohtaan. Minusta sen selitysvoima ihmismielestä on kovin vaatimaton siihen auktoriteettiasemaan nähden, joka kyseisellä tieteenalalla (ja erityisesti muutamilla julkisuudessa jatkuvasti äänessä olevilla alan edustajilla) on. Jos jo neuvolan painokäyrät feilaavat lasten standardisointipyrkimyksissään, ihmisen mieli on aina niiiiiin ainutlaatuinen konstruktio, että yleistysten teko tarjoaa vain häivähdyksiä todellisista selityksistä ja tapahtumaketjuista. Lisäksi psykologiset tulkinnat jäävät minusta aina tasolle, jossa sosiokulttuurisen kontekstin merkitys pääasiallisesti unohtuu. Pahinta on tietenkin essentialismin ja kielellisen konstruktivismin ristiriita, sillä olen viimeiset kymmenen vuotta elänyt siinä ontologisessa uskossa, että todellisuus rakentuu kielessä, ei missään olemuksellisessa apriorisessa biologisessa vääjäämättömyydessä. (Tosin viime syksynä aloin harkita myös muita mahdollisia ontologisia ymmärryksiä, mutta ne vienevätkin vähintään seuraavat 10 vuotta.)

No mutta, varmastihan tuossa kiintymyssuhdehässäkässä on myös perää ja siinä, että ihmiselämän kolme ensimmäistä vuotta määrittävät pitkälti minuuden ja itsetunnon kehitystä. Minusta analogiat apinakokeisiin (s. 30, 38) jättävät vielä melkoisesti pelivaraa lapsi- ja perhekohtaisiin merkityksenantoihin, mutta Keltikangas-Järvinen (s. 21) toteaa, että kolmea ensimmäistä ikävuotta on tutkittu luultavasti enemmän kuin mitään muuta psykologian ja psykiatrian alalla. Vaikka kirjoittaja kumoaa aiemman virhetulkinnan, että useampi kuin yksi kiintymyssuhde olisi lapselle haitallinen (voi jumpe mikä ajatus siinäkin! politiikkaa ihan saletisti!), olennaiseksi nousee primaari kiintymyssuhde, joka kirjoittajan mukaan on tasapainoisen kehityksen a ja o. Seuraava lainaus (s. 43) saattaa kysenalaiseen valoon meidän ensi viikolla muuttuvan hoitojärjestelymme:

"Jos sekä isä että äiti ovat yhtä paljon läsnä vauvan elämässä, voi vauva rakentaa kumpaankin vahvan siteen. Jokaisen siteen rakentaminen vaatii kuitenkin pysyvyyttä. Isän ja äidin vuorotteleminen vauvan elämässä tämän ensimmäisen elinvuoden aikana niin, että ensin vauvaa hoitaa äiti muutaman kuukauden, sitten isä muutaman kuukauden ja sitten taas äiti seuraavat kuukaudet, aikaansaa sen, että kumpaankaan vanhempaan ei muodostu turvallista, vahvaa kiintymyssuhdetta."

Tällä perusteella sopii siis todellakin toivoa, että ihmisen tolkku kehitys riippuu laajemmin perheen hyvinvoinnista ja toiminnasta ja kokonaistilanteesta jne. kuin tässä tulkinnassa väitetään. Aiemmin kirjaa lukiessani olin jo hieman ehtinyt ilahtua siitä, että se kenties ottaisi huomioon ns. "extended family" -elämäntavan, joka tietääkseni on läntisen maailman ulkopuolella hyvin tavallinen, vai miten tulkitsisitte seuraavaa hieman kryptistä kohtaa (s. 31):

"On todettu, että kiintymyksen ilmauksen kulku ja tapa, jolla kiintymystä osoitetaan, vaihtelevat eri kulttuureissa, mutta ei ikä, jossa kiintymyksenosoitukset ilmaantuvat. Sama kehitys näkyy lapsilla, joilla on ollut monta hoitajaa ja vain vähän kokemusta ensisijaisen hoitajan hoivasta. Toisin sanoen tämä kehitys on maturaation määräämää; se ei tule oppimalla."

Omalla järjelläni kun mietin, niin epäilen, että länsimaissa on mahtanut olla niukasti tutkimusasetelmia, joissa vanhemmat yhtäläisesti hoivaavat lastaan kolmen ensimmäisen vuoden ajan ja saisivat tälle järjestelylle vielä yhteisön täyden hyväksynnän ja tuen. Ja epäilen, että nämä "yleistykset" ihmismielestä ovat pitkälti länsimaiseen elämäntapaan pohjautuvia. Toisin sanoen niissä toteutuu se, mistä performanssi-Butler kirjoittaa: oletuksemme todellisuudesta määrittävät jo ennen asioiden tapahtumista sen, mitä tapahtuu. Jos kiintymyssuhdetta tutkitaan (no, apinakokeitten lisäksi) äidin ja lapsen välillä, saadaan tulos, että lapsi tarvitsee äitinsä terveeseen kehitykseen. Heureka!

Jos nyt hyvät viisaat ja minua paremmin psykologiatieteeseen perehtyneet lukijat pidätte näitä mietteitäni vähän oudoksuttavina, niin sanottakoon, että omassa päässäni minä näitä olen vain pyöritellyt. En tietenkään ole kiistämässä tämän teorian perusvirettä, varmaan siinä on paljon paikkansa pitävää. Ja toki suhtautumiseni Keltikangas-Järvisen lausuntoihin ja kirjoituksiin on tunnepitoinen, kun nyt mitä ilmeisimmin vaikuttaa siltä, että meidän rakas Typytyy menee päivähoitoon ennen kolmen vuoden ikää (jospa nyt yhteen täyteen ikävuoteen saisimme joten kuten kitkuteltua kotona) ja joutuu holtittomasti seilaamaan aavalla kiintymyssuhteiden ulapalla - ja vieläpä sen jälkeen, kun jo nyt vanhempainvapaan aikana mamma ja Big Daddy tuhoisasti vuorottelevat Vauvan hoitajina virka-aikaan ja riistävät lapseltaan senkin yhden ainoan mahdollisuuden ehyehkön primaarin kiintymyssuhteen muodostumiseen. Oih!!!

Ja sittenkin pitää todeta, mitä joha-opintojen luennolla joku jo eläköitynyt rehtori sanoi vaikeimpien ongelmatilanteiden ratkaisukeinoksi: pitää istua alas (mieluiten nuotion ääreen, mutta ehkä norjalainen julpeise-DVD käy), sulkea silmät ja miettiä lempeästi sydämellä. On muuten ollut hyvä neuvo kinkkisinä hetkinä! Minun maalaisjärjelläni ja sydämelläni mietittynä Vauva tulee voimaan aivan yhtä hyvin isänsä hoivassa. Kiintymyssuhteessa uskon ennemmin kaksikielisyysteoriaan tai lestadiolaiseen näkökulmaan: että huomiota ei tällöin jaeta vaan kerrotaan; että kaksi vahvaa kiintymyssuhdetta siinä missä kaksi äidinkieltä ovat yhteensä paljon enemmän kuin 1+1=2, etenkin verrattuna laihaan yhteen. Ja ennen kaikkea uskon, että Vauvan elämän kokonaistilanne on ratkaiseva sen terveen kehityksen kannalta.

Teemme nyt sitten parhaamme, että perheemme voisi mahdollisimman hyvin minun mennessäni töihin ja BD:n jäädessä kotiin. Vauva pääsee päivittäin kantoliinaan ja tarvittaessa ihokontaktiinkin isänsä kanssa. Ainakin nyt aluksi BD ja Vauva käyvät töissä luonani imetyksellä kerran päivässä. Illat olen valmistautunut imettämään suunnilleen yhtäjaksoisesti, ja yöt nukumme edelleen kolmisin. Viikonloppuisin yhteisestä ajasta varmaan jaksaakin nauttia eri tavoin, kun nämä BD:n 15-tuntiset vieraspaikkakuntapäivät eivät ole vieneet kaikkia voimiani.

Kaiken varalta päätin kuitenkin jo raskausaikana alkaa säästää Vauvalle kunnon terapiarahastoa. Joskus iäti viisas Saikki sanoi heidän miettineen kotioloissaan, että jos vaikka heidän lapsensa terapiaan joskus meneekin, niin ei ainakaan sen takia, että vanhemmat ovat lesbopari. Niin jospa meidänkään lapsemme ei sitten menisi terapiaan ihan vain siksi, että sillä oli kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka molemmat halusivat päästä sitä hoitamaan 24/7 sen ollessa pieni. Kyynel!!

Arkitasolla meillä oli tänä iltana onni nauttia Pirjo-mummun vierailusta. Vauva selvästi hänet tunnisti ja hymyili kovasti mummun tullessa. Minä sain taas lueskella hieman literacy-tekstejä, ja Vauva sai osakseen innokasta leikkiseuraa. Vauva on nyt virallisesti oppinut kääntymään mahaltaan takaisin selälleen, ja se on liikkunut kierimällä jo yllättäviä matkoja. Pirjo-mummu epäili, että kohta se lähtee peruuttamaan.

PS. Keltikangas-Järvinen kirjoittaa myös siitä, että angry birds -linnut ovat haitallisia vauvan kehitykselle, koska niillä on vihainen ilme.

PPS. Uskoisin että tämä postaukseni on hyvä esimerkki siitä, miten yksittäistä tekstiä voi eri positioista lukea merkittävän erilaisilla tavoilla, jolloin teksti myös synnyttää aivan erilaisia tulkintoja.

PPPS. Mitenkähän minun käy, jos jatkan kirjan lukemista? Kohta täältä päin nousee pelihousujen polttamisen aiheuttama savu?

PPPPS. Olin aikonut mennä iltamessuun Vauvan kanssa mutta unohdin aikomukseni tyystin literacyn vuoksi.

PPPPPS. Tämä post scriptum -ketju tuo mieleeni ala-asteen kirjevihkot.