"Ja kolmantena päivänä se nousee"

Muu perhe nukkuu. Kuu taitaa olla melkein täysi. Joka tapauksessa olen vireimmilläni 23-03 välillä, vaikka muina aikoina olisin miten väsynyt. Siispä ajattelin tilittää imetyksestä.

Äitini on aina, niin paljon kuin elämääni muistan, puhunut siitä, että imetti minua vuoden ikään. Tämä aihe on liittynyt esimerkiksi lapsuuden toistuviin korvatulehduksiin ja myöhäismurrosikäni tupakointiin. Minulla on ihana ja hyvin rakas äiti ja myös terveen tuntoinen äitisuhde, ja jollain tapaa kaikkinaiseen ymmärrykseeni äidinrakkaudesta ja lempeydestä liittyykin imetys. Sanottakoon siis, että jo ennen Vauvan syntymää olin hyvin imetysmyönteinen. (Nähdessäni ensimmäistä kertaa elämässäni taaperoimetystä monta monta vuotta sitten olin jonkin aikaa hämilläni, mutta asian sulattelun jälkeen sekin ajatus on vain aivan suloinen, vaikkapa sitten siihen saakka, että maitohampaat lähtevät, heh.)

Raskauden loppuvaiheessa tilasin netistä joustavat imetysliivit, jotka sitten kuitenkin vielä pitkien pohdintojen jälkeen vaihdoimme suurempiin - "kun eihän sitä tiedä, miten ne paisuvat". Sain läjäkaupalla liivinsuojuksia, ja ne taisivatkin olla ensimmäiset värkit, joita sairaalakassiin pakkasin. "Sitten kun sitä maitoa holvaa niin että lakanat lainehtii." Luin raskauskeskusteluista, miten joillakin maitoa alkoi erittyä jo raskauden puolivälin jälkeen. "Mutta sitten kolmantena päivänä se nousee." Vauvan synnytys oli kaikin puolin hieno ja voimaannuttava kokemus, voisin synnyttää vaikka kerran viikossa. Ja Vauva annettiin (synnytys)paitani alle ihokontaktiin heti synnyttyään, ja se osoittautui välittömästi tiitteräksi imijäksi. Sitä ensi-imetyksen tunnetta ei minusta voi kuvata - että vaikka etukäteen sitä ei yhtään osannut kuvitella, niin heti alkaessaan se tuntui niin normaalilta. Kai Vauva sai super-kolostruminsa siinä. Ensimmäisen yön Vauva nukkui kainalossani ja sitä imettelin. Seuraavana yönä se imi miltei yhtäjaksoisesti, niin kuin vauvojen kai kuuluukin, koska ne tilaavat itselleen lisää ja lisää maitoa jatkoa varten. Jossain vaiheessa imetys alkoi sattua, mutta sekin lienee normaalia. Lansinohia olin valveutuneesti tilannut jo etukäteen netistä (saipa sitä sairaalastakin), ja yhtäkkiä myös tajusin, miksi osaston keittiössä oli kaaleja. Imetin, imetin ja imetin (olisihan nukkuminenkin voinut olla hyvästä), ja Vauvan imuotetta kehuttiin. Mutta sen paino laski! Kolmantena aamuna sen paino oli laskenut lähes 10 %, ja huoli oli aivan musertava. Kätilöt sanoivat, että on annettava lisämaitoa. Minä en tajunnut mitään muuta kuin huoleni. Jälkeenpäin, melko vasta, löysin Sosiaali- ja terveysministeriön (2004) julkaisusta ohjeet tilanteeseen:

"Lapsen paino voi normaalisti laskea 5-8 % syntymäpainosta. Täysiaikaisilla lapsilla yli 10 % ja alipainoisilla lapsilla jo vähäisempikin painon lasku viittaa kuivumaan. Suuri painonlasku on peruste lisämaidon antamiselle. Painonlaskun syy on selvitettävä ja hoidettava. Mikäli syy on imetystekniikassa, tehostetaan imetysohjausta. Imemisote tarkistetaan, imetyskertoja tihennetään, tutin käyttöä rajoitetaan ja imemisen tarve tyydytetään rinnalla. Rintojen tyhjentäminen kaksoispumppauksella nostaa maitomäärää; lisämaito voidaan antaa lapselle imetysapulaitteella. Myös äidin lepo ja riittävä nesteen saanti (2 l/vrk) on turvattava."

Mikä imetysohjaus? Painon vuoksi vietimme yhden ylimääräisen vuorokauden osastolla. Opettelin antamaan korviketta, ja kaikki hoitajat hokivat asiasta huolehtiessani, että "se maito nousee kun menet kotiin". Arvatkaa vain, oliko meillä kotona valmiina desinfioituja tuttipulloja tai korviketta. Arvatkaa vain, kuinka hikinen, väsynyt ja nälkäinen Vauva oli tullessamme ensi kertaa kotiin. Ensimmäiseksi yöksi kotona saimme ystävältä lainaan Aventin rintapumpun, koska huolehdin selviämistä, jos yhtäkkiä rinnat olisivatkin pakahtumassa maitoon. No, eivät olleet. Eikä maito noussut. Eikä Vauvan painokaan meinannut lähteä nousuun, vaikka se korviketta saikin imetyksen lisäksi. Sitten alkoikin Vauvan koliikki (se oli hädin tuskin viikon ikäinen alkaessaan sen itkun), joka vei voimat niin, ettei tullut liiemmin opiskeltua Imetystukilistan sivuja.

Seuraava viisaus oli kirjoittaa gradu loppuun Vauvan ollessa kolme viikkoa - kirjoitin ympärivuorokautisesti viikon verran (koskaan ennen en ollut oikeasti valvonut kahta yötä putkeen, ja voikin ehkä sanoa, että jälkimmäisen yön jälkeen aamu seitsemältä kirjoitetussa Pohdinnassa voisi olla lennokkaampiakin ajatuksia) ja taisin käyttää Vauvan mukanaan tuomat valvomisjaksamishormonit graduun. Olen myöhemmin lukenut, että hormonit auttavat maitomäärän lisäämisessä ensimmäiset 4 - 6 viikkoa synnytyksestä.

On paljon, mitä voi tehdä maitomäärän lisäämiseksi, ja paljon, mitä voi tehdä, jottei korvikemääriä tarvitsisi ainakaan lisätä. Mutta me emme sitä tienneet, vaan korvikemäärät kasvoivat ja aina imetyksen jälkeen Vauva sai myös korviketta. Koliikin vuoksi kävimme lääkärissä, joka neuvoi käyttämään jauhemaista Nutrilon Omneo -korviketta. Voi hyvänen aika sitä säätämistä! Veden keittämistä, veden jäähdyttämistä 40-asteiseksi, jauheen sekoittelua, tuttipullojen pesemistä ja desinfioimista keittäen... Aventin mikrodesinfiointilaitteen löytäminen joitain viikkoja myöhemmin oli varmaankin koko vauva-ajan paras hankinta, niin valtavasti se arkeamme helpotti. Olisi myös ollut kätevää tajuta lukea Korvikemutsit-sivuilta vähän käytännön ideoita tämän pulloarjen pyöritykseen, tai Pullonpyörittäjän oppaasta. Kauankohan menikään tajuta, että vettä voi pitää valmiiksi jäähdytettynä, tai että termospullosta on hyötyä - dramaattisen merkittäviä oivalluksia, kun lapsi huutaa nälkäisenä ja itseä itkettää, ettei oma maito taaskaan riittänyt.

Kun koliikki loppui Vauvan ollessa 2,5 kuukautta, aloin vähäsen opiskella imetystietoutta. Oma maitomäärä oli noussut sen perusteella, että Vauva jätti tuttipulloon yleensä korviketta, välillä puoletkin. Koetimme tehostaa imetystä Imetystukilistalta saamieni ohjeiden pohjalta:

• Ensinnäkin kirjoitin sekä tuonne listalle että Maitolaituriin
• Koetin imettää aina, kun Vauva oli siitä vähänkin kiinnostunut  
• Koetin iloita erityisesti yöimetyksistä
• Pesimme ihokontaktissa aamuisin (pahimpien pakkasten aikaan vähän hankalaa)
• Imetin molempia rintoja vuorotellen monta kertaa
• Kokeilin rintojen painelua
• Yritin jaksaa pumpata aina, kun oli lyhytkin tovi aikaa (vasta myöhemmin löysin vinkin, että riittää, että pumpun tiskaa ja desinfioi kerran vuorokaudessa, huoh)
• Emme antaneet enää isoa korvikemäärää kerralla, vaan pieniä annoksia, ja sitten imetystä ennen ja jälkeen
• Kävin Vauvan kanssa imetystukiryhmässä ja sen imuote sekä imetysasentomme tarkistettiin
• Pikku hiljaaa vähensimme korvikkeen määrää
• Aloin juoda imetysteetä
• Tilasin sarviapilakapseleita (fenugreek) netistä (ne auttoivat oikeasti!)
• Aloin juoda pullon ykkösolutta päivässä
• Yritin levätä ja voida hyvin
• Join ja söin ja koetin unohtaa kokonaan oman painoni
• Korvikkeen antaminen ennen imetystä voisi tepsiä, jotta vauva oppisi tulemaan kylläiseksi rinnalla, mutta tähän emme ruvenneet, jottei Vauvan syömisinto rinnalla olisi lopahtanut.  
• Maidon hörppyyttäminen tuttipullon käytön sijaan olisi voinut olla "vauvalähtöisempää" ja ehkä helpompaa, mutta siihenkin olemme havahtuneet vasta nyt.

Kyllä tuo tehostaminen jonkin verran toimi. Pahoillani olen siitä, että neuvolasta emme oikeastaan ole saaneet lainkaan tukea imetyksen tehostukseen, vaan huomio on siellä keskittynyt ennemminkin grammantarkkaan painokäyräntarkkailuun. Mieleeni on painunut tämän kevään ajalta erityisesti kolme neuvolakäyntiä, joista kukin on saanut minut lopulta palaamaan takaisin isompaan korvikemäärään, vaikka erilaisella asenteella toisinkin olisi voinut toimia, sillä kasvu ja painonkehitys on ollut kuitenkin vakaata ja sinänsä riittävää. Ymmärrän periaatteessa nuoren terveydenhoitajan varovaisuutta, mutta toisaalta esikoisen äitinä olen itsekin ollut niin epävarma, ettei uhmakkuutta ole löytynyt; ja kun vaakalaudalla on koko ajan Vauvan hyvinvointi, omapäisten riskien ottaminen on vain tuntunut liian rankalta.

BD on ollut koko ajan maailman ihanin imetystukihenkilö, silloinkin kun on itkettänyt. Että se onkin osannut sanoa, että jokainen säälittävä millilitra on Vauvalle tärkeä. Telinevoimistelun jälkeen elämäni toiseksi nöyryyttävin kokemus on nimittäin ollut tuo rintapumpun käyttö, kun pulloon ei heru tippaakaan, vaikka miten pumppaisi. Läpinäkyvän muovin läpi vain voi seurata, kun oma säälittävä rinta lumpsuu edes takaisin. Sittemmin olen hieman oppinut pumppaamista, mutta kyllä se syö naista. Karmeita ovat myös Vauvan rintaraivarit, sillä jostain syystä tämä imettäminen on suunnilleen tunnepitoisinta, mitä koskaan olen tehnyt.

No, nyt kiinteiden aloittelun myötä osittaisimetys ei enää tunnu niin pahalta. Periaatteessa, noin järkevästi ajateltuna, en ylipäätään ymmärrä tätä hysteerisyyttäni tässä imetysasiassa. Vaikka äidinmaidosta onkin paljon tutkimuksia, joiden mukaan se esim. edistää jonkin verran vauvan vastustuskykyä, en pidä sitä millään tapaa mystifioidun ylivertaisena. Uskon, että korvikkeella kasvaa aivan yhtä terveitä ja hyvinvoivia lapsia. Sitä paitsi onhan aivan mahtavaa, että alusta asti isä on voinut ruokkia lastaan melkein yhtä paljon kuin äiti! Ja olen itse pystynyt käymään esim. tapaamassa ystäviä huolehtimatta Vauvan ruokailuista! Onpahan juuri tuo imetystä lobbaava Le Leche League esim. sen feministi-Badinterin parjaama siksi, että se kutistaa naisen asemaa. Ulkopuolisena sanoisin itselleni, että "So what!!?" ja klikkailisin jutskailemaan muiden korvikemutsien kanssa. "Common sense is so rare that it's like a fucking superpower."

Täytyykin siis olla niin, että tämä imetyshysteria kumpuaa joistain omista varhaislapsuuden tunnekokemuksistani ja on niin syvään rakentunutta, ettei siinä järki paljoa paina. Samanlaista kuin rakastuminen. Outoa on sekin, että osittaisimetys on hävettänyt minua valtavasti. Tuttipullojen kaivelu esille on yhä vieläkin vähän nöyryyttävää. Että kyllä tässä syvissä vesissä liikutaan.

Minulta saa siis kuutiokaupalla tarpeettomiksi todettuja liivinsuojuksia. (Ei nukuta vieläkään, mutta enää myöhemmin en kehtaa tätä postata.)